Ristus mikä reissu

Tasan 31 tuntia Mwanzan kotioveltamme Tampereen kotiovelleni kestänyt kotimatka Mwanza-Kilimanjaro-Nairobi-Amsterdam-Helsinki-Tampere on takana ja kuukauden mittainen työvaihtomme sitä myöten ohi. Analyysi- ja raportointivaihe on kuitenkin vielä jäljellä, samoin kaiken koetun sulattelu ja kaiken vierailun aikana opitun siirtäminen käytäntöön niin Tampereella kuin Mwanzassakin.
Ei se paino sitten loppujen lopuksi pudonnut reissussa edes kahta kiloa. Höh. No, toisaalta pitää olla kiitollinen että pysyin terveenä koko reissun ja olin rivissä joka päivä. Malarian itämisaikaa on toki vielä muutama viikko jäljellä ja estolääkkeiden popsiminen jatkuu vielä viikon ajan.
Matkalaukut läpäisivät 46 kilon yhteispainorajan juuri ja juuri ja saapuivat perille aikataulun mukaisesti samaan aikaan kuin matkustajatkin, eli kaikki meni loppuun asti ilman oikeastaan minkäänlaisia vastoinkäymisiä. Painorajan alittumiseen kenties vaikuttivat reissussa tyhjentyneet käsidesipullot sekä käyttökelvottomiksi menneet vaatteet ja pyyhkeet, jotka piti jättää kämpille. Ja kuten Ira kiitospuheessaan totesi, muistoja ei onneksi kentällä punnita. Muuten olisimme jääneen Mwanzaan iäksi, ja onhan se mukavaa välillä piipahtaa kotonakin.
Vielä tunnistivat, vaikka väriä tarttui pintaan sen verran että kukaan ei enää loppureissusta pysäyttänyt meitä kadulla samasta syystä kuin ensimmäisellä viikolla tapahtui. Silloinhan paikalliset taksikuskit jäivät tuijottamaan meitä, perusteluna "You are whiter than white." Ei olla enää.
Kovasti olen miettinyt, miten ja koska pääsisi Mwanzaan takaisin. Ehdotin paikallisille jopa korisjengin perustamista, sellaisen jota voisin tulla valmentamaan. Minut pudotti kuitenkin maanpinnalle paikallinen koripalloasiantuntija Jimmy Luhende, joka tyrmäsi hankkeen seuraavasti: "Hermosi eivät kestäisi sitä. Jos treenit alkaisivat viideltä, pelaajat tulisivat paikalle aikaisintaan kuudelta. Seitsemältä tulee jo pimeä ja saleissa ei ole valaistusta, joten treenit olisi pakko lopettaa silloin. Ei täällä ikinä treeneissä ehditä kuin vähän pelata." Niin paljon kuin se takavuosien harjoittelukulttuuria joissakin nimeltämainitsemattomissa joukkueissa muistuttaakin, ymmärrän pointin ja yritän tehdä comebackin kaupunkiin muilla tavoin.
Sellainen fiilis jäi, että hyvin vedettiin. Evaluation dayssa saatu palaute vahvistaa asian. Toki jälkeenpäin tekisi monta asiaa vielä paremmin, ja vierailumme onnistuminen nähdään lopullisesti vasta siinä millaisiin tuloksiin se konkreettisesti johtaa, mutta ihan varma olen siitä että tällä spiritillä ja näillä kokemuksilla tehdään jatkossa entistäkin parempaa työtä - niin Mwanzan kuin Tampereenkin kouluissa.
Jätimme Mwanzan sen lisäksi hyviin käsiin. TAMK-vaihtari Monica Mzema tekee kouluissa hyvää työtä ja on paras mahdollinen lähettiläs kaupungillemme vaikka mekin vielä menimme ja lisäsimme hänen työtaakkaansa aitojen istuttamisen koulujen ympärille - siis niissä kouluissa jotka ovat turvallisuussyistä aitoja toivoneet, mutta taloudelliset syyt ovat niiden hankinnan estäneet.
Tiimimme jäseniä olen eri foorumeilla jo niin moneen kertaan kehunut ja kiitellyt, etten tee sitä enää tässä. Meille tamperelaisille luonteenomainen vaatimattomuus karisee muuten liiaksi. Sen sijaan muita lukijoita pitää varoitella että ette te vieläkään meidän kokemuksistamme eroon pääse, työstämme näistä paketin kouluille ja toimitamme sen käyttöön tavalla tai toisella. Kenties tulemme joskus vaikka kertomaan itse jos joku haluaa. Tai vaikkei haluaisikaan.
Kerrottavaa meinaan riittää, oli nimittäin aikamoinen kuukausi.
Mitä muuten kuuluu eräässä aiemmassa blogipäivityksessä esiintyneelle random-tytölle? Kuuluu hyvää. Vierailimme hänen random-koulussaan tässä eräänä päivänä ja meitä saapui koulun pihalla tervehtimään hymyilevä tyttö. Koulun councellorit kertoivat noudattaneensa ohjeistustamme ja tavanneensa tytön koulunkäynnin esteenä aiemmin olleen tämän sedän vaimon. Tämä oli perustellut kouluunpääsyn estämisen olleen rangaistus tytön omasta huonosta käytöksestä - tarina, joka on kuultu muutamaan kertaan Suomessakin. No, nyt tyttö on kuulemma "käyttäytynyt paremmin" ja saanut siksi käydä koulua. Edellisen vierailumme jälkeen poissaoloja ei ole tullut yhtään. Tyttö toivoo kuulemma saavansa suomalaisia kavereita, yritämme auttaa.
Random-kuraattorikaan ei enää itke.

Kouluyhteistyö: duunikuvaus

Mitäs me täällä nyt olemmekaan tehneet..?

Muuan tuttu facebookissa kysyi hiukan hämmentyneenä, että kerro nyt, mitä te ihan oikesti siellä teette. Opetatte lapsia vai? Toden totta, hyvä kysymys. Työnkuvamme, aikataulut ja tavoitteet ovat muotoutuneet myös tässä matkan varrella. Paljon olemme tehneet, ja paljon jää tekemättä. Yritämme dokumentoida kaiken mahdollisimman hyvin niin, että se tehdyn työn pohja on kaikilla helposti löydettävissä ja nähtävissä, sekä tietenkin jatkettavissa ja kehitettävissä. Työntäyteistä tämä on ollut. Työpäivät ovat intensiivisiä, mutta ei tätä puolella teholla voisi tehdäkään. Välillä töitä  pusketaan herätyksestä nukkumaanmenoon, mutta onneksi välissä on vähän kevyempiä päiviä. Ja toki viikonloput ovat vapaat, samoin kuin nuo muut perinteiset pyhät: pääsiäinen ja vappu. Ne ovat olleet tärkeitä hengähdyhetkiä, mutta myös tervetulleita päiviä käytettäväksi kasaantuville muille hommille, kuten blogeille, kuvien siirrolle, matkaraporteille, päiväkirjoille.

Seuraavassa lyhyt yhteenveto siitä, mitä täällä on tehty. 

Projektissa on mukana viisi koulua: Sahwa ja Igoma ovat olleet mukana jo vuosia, Mirongo, Mabatini ja Iseni ovat uusia. Koulut ovat Primary schooleja, eli käsittävät luokat 1.-7. Primary schoolin jälkeen ikäryhmästä noin 90 % menee  Secondary Schooliin (luokat I-IV).

 Kouluyhteistyön Mwanzassa aloitimme käymällä lyhyellä kohteliaisuusvierailulla jokaisessa koulussa: tapasimme rehtorin ja opettajia ja esittäydyimme oppilaille. 

Tutustumispäivien jälkeen kaupungintalolla pidettiin yhteinen seminaaripäivä. Joka koulusta tuli paikalle 8-10 opettajaa. Opettajat jakaantuivat neljään eri ryhmään, joissa keskusteltiin koulujen ajatuksista liittyen oppilaanohjaukseen ja oppilashuoltoon (näistä käytän myöhemmin yhteisnimitystä ohjaustoiminta, eng. councelling) sekä opettamiseen, ja oppilaiden aktivoimiseen niin koulussa kuin muissa yhteisöissään. Keskustelujen yhteeenvedot laitettiin fläppipapereille seinälle ja ryhmät esittelivät keskustelujensa tuloksia. Ryhmäkeskustelujen jälkeen opettajat kerääntyivät jälleen oman koulunsa porukkaan miettimään, mitkä olisivat viisi pääteemaa opettamiseen ja viisi pääteemaa ohjaustoimintaan heidän koulussaan, mihin yhdessä alkaisimme miettiä keinoja ja lähestymistapoja. Koulut valitsivat teemat omien tarpeidensa ja toiveidensa pohjalta. Teemat olivat opetuspuolella esimerkiksi: ”Opettamisen välineet”, ”Enemmän käytäntöä, vähemmän teoriaa”, ”Ajankäyttö”, ”Oppiminen pelien ja leikkien kautta”, ”Opetussuunnitelmat” jne. Ohjauspuolella teemoissa näkyivät mm. ”Perheiden ongelmat”, ”Koulupudokkaat”, ”Koulutuksen alhainen arvostus”, ”Tulevaisuuden haaveet ja tavoitteet”. 

Näiden koulujen teemojen kanssa lähdimme koulukierroksille. Jokaiselle koululle oli varattu alunperin 2+1 päivää. Ensimmäisenä päivänä minä ja Ira seurasimme oppitunteja oppien uusia lähestymistapoja tuttuihin aineisiin ja saaden ajatuksia ryhmänhallinnasta ja työtavoista. Eräästäkin eskarista saimme huimia ajatuksia toiminnallisiin työtapoihin, ja itsetehdyt matikkavälineet voi ihan sellaisenaan tuoda Suomeen. Ihania olivat myös kollektiiviset kehut luokissa: kun joku vastasi oikein hienosti, luokissa oli erityisiä ”kehutaputuksia”. Oli mahtavan kuuloista, kun sata oppilasta kehuu ja taputtaa yhdelle luokkatoverilleen. Sitä voisi käyttää myös hyvästä yrittämisestä! Opettajilla oli erilaisia pieniä lauluja ja taukojumppia, joilla he aktivoivat oppilaitaan täysissä luokissa. 

Toiselle päivälle suunnittelimme Iran kanssa tunteja sen pohjalta, mitä koulu oli toivonut ja yritimme ratkaista niitä polttavimpia ongelmia edes hitusen. Kotimaassa valmiiksi hahmotellut ideat ajatukset olivat hyviä pohjia, mutta testattu suomalaisissa koululuokissa, eivätkä esim. yhteistoiminnallisen oppimisen metodit ole sellaisenaan siirrettävissä sadan oppilaan luokkaan, jossa ei ole aiempaa ryhmätyökulttuuria. Se jälkimmäinen pitää ensin luoda. Alkuun yritimmekin vähän mennä takapuoli edellä puuhun.  Matkan varrella olemme oppineet Iran kanssa paljon, ja kehityimme siinä, miten lähestyä luokan haasteita ja opettajan toiveita. Keksimme myös uuden, loistavan assistant teacher- menetelmän eräänlaisella huivimetodilla, joka yllättäen osoittautui hurjan toimivaksi jopa 120 oppilaan luokassa. Perusidea sama, kuin niissä hienommissa hahmotelmissa alkuun, mutta sovellettuna ja muokattuna mwanzalaiseen kouluryhmään, jonka perusominaisuuksiin täällä kuuluu jättimäinen luokkakoko, vähäiset oppimateriaalit ja tilanpuute mutta myös hyvä työrauha, kova oppimismotivaatio ja työskentelyhalu. Huivipedagogiikka ei varmaan toimisi samalla tavalla suomalaisessa luokassa, jossa on vähän oppilaita, ja työrauhan sekä motivaatio kanssa ongelmia. Jätimme myös kouluille tehtäväksi kokeilla annettuja vinkkejä ja metodeja, jotta he voisivat muodostaa niistä mielipiteensä, ja voisimme muokata niitä sitten yhdessä. 

Councellorimme eli koulujen ohjaustoimintaan (sen kartoittamiseen ja kehittämiseen) keskittyneet Jasmine ja Ilpo ovat haastatelleet opettajia ja koulun johtoa sekä koulun oppilaita. He ovat yrittäneet saada käsitystä siitä, mitkä ovat koulun haasteet ja toiveet ja millaista ohjaustoimintaa on jo olemassa. Toisena päivänään he ovat jatkaneet haastatteluja, seuranneet opetusta ja koulun järjestelyitä ohjauksellisissa asioissa. Osassa kouluissa ohjaustoiminta oli jo hurjan pitkällä: oli oppilaanohjaaja sekä kouluparlamentti sekä ns. young councellors-systeemi. Toisissa ohjaustoiminta rajoittui kurinpitoon. Tarve etenkin uusissa kouluissa oli opintojen ohjauksen sijaan nimenomaan sosiaalisessa puolessa ja oppilashuollollisissa kysymyksissä. Suomalaistyyppistä oppilaanohjausta olisi vaikea tänne istuttaa sellaisenaan, etenkään primary schoolin puolelle. Nykyään Tansanian hallitus suosittelee, että jokainen oppilas menee Secondary schooliin (vähän kuin pidennetty yläkoulu meillä), ja oppilaanohjaus sopisi paremmin siihen ympäristöön. Yhdessä opettajien kanssa Ilpo ja Jasmine ovat kahden päätteeksi tehneet ehdotuksen siitä, millaisin käytännön toimenpitein ohjaustoimintaa kouluilla ruvetaan kehittämään ja tekemään. Näistä councellor-delegaatit todennäköisesti kertovat itse tarkemmin. 

Tällä hetkellä on menossa kolmansien päivien kierros. Kolmantena päivänä Ira ja minä keskustelimme opettajien kanssa metodien toimivuudesta, heränneistä uusista ajatuksista ja teimme kouluille ehdotelman. Siihen olimme heidän omien pääteemojensa alle keränneet ehdotukset siitä, miten koulu voisi lähteä kehittämään toimintaansa kyseisen teeman alueella. Esimerkkinä: Teeman ”Vähemmän teoriaa, enemmän käytäntöä” alle kirjasimme ehdotuksena tuntirakenteen muuttamisesta niin, että 40 minuutin opettajan luennon sijaan opettaja opettaa aiheen taululla (noin 20 minuuttia), jonka jälkeen luokka alkaa tehdä opettajan antamia tehtäviä vihkoon. Kuulostaa simppeliltä, ja osalla opettajista tämä on tosi hyvin hanskassa, osa tarvitsee sen kirjallisen rakenteen saadakseen sen opetukseensa. Lisäksi saman otsikon alle oli kirjattu pienet, moneen aineeseen muokattavat opetuspelit ja –leikit, joita opetimme aina muutamille opettajille kouluissa. Kolmas kierros on nyt lopuillaan, ja fiilis on pääosin korkealla. Tuntuu, että jotakin pientä ja jotain ehkä isoakin olemme saaneet alulle. 

Torstaina kaikkien koulujen opettajia kokoontuu jälleen yhteiseen evaluaatiopäivään arvioimaan projektin tätä vaihetta, ja suunnittelemaan tulevaa. Ideoita muhii jo tulevaisuutta varten. Kirjoittelemme evaluaatiopäivän jälkeen tarkemmin tuloksia, tekemiämme suunnitelmia ja ehdotuksia sekä niitä arviointeja, mitä koulut tekivät ja mitä itse saimme osaksemme. Sekä tietenkin siitä, millaisin ajatuksin ja mielin koulut suuntaavat tästä eteenpäin. 

Summa summarum: erään vanhan ystäväni tyttäret olivat aamupalapöydässä keskustelleet, että kumpi tästä mahtaa saada enemmän, Tansania ja Suomi, ja arvelleet itse, että varmaankin Suomi. Olen erinomaisen samaa mieltä. Vahvasti saamapuolella tässä ollaan. Jos ajatellaan, että minä olen antanut metaforisesti pikkuisen leivänmurusen jokaiselle kohtaamalleni opettajalle ja oppilaalle täällä, niin olenhan minä murusia jakanut muun tiimin kanssa aika monelle, ja siitä on hyvä ja toiveikas mieli. Mutta kun ajatellaan, että sen saman murusen (tosin joiltakin olen saanut kokonaisen leivän) olen saanut jokaiselta, jolle itse olen antanut murun, niin minulla on kuulkaa jo kokonainen leipomo.

Ja tämä työ, mitä tänne tultiin tekemään, oikeastaan vasta alkaa, kun päästään Suomeen. Ei tämä pesti lopu Helsinki-Vantaalle. Nyt olemme tehneet työtä tässä päässä, seuraavaksi se jatkuu Tampereella. Siitä täältä saadusta leipomosta toivon pääseväni jakamaan leivonnaisia omassa luokassani, koulussani, ja ympäri Tamperetta kehitteillä olevien globaalikasvatuskokonaisuuksien kanssa.

Ja jos puhuttaisiin siitä, mitä olen henkilökohtaisesti saaanut ja oppinut, tarvittaisiin kokonaan uusi bloggaus, tai blogi. Mitä olen saanut näiltä tapaamiltani ihmisiltä, tästä kulttuurista, maasta, maan ja ihmisten asenteesta, sen synkemmistä puolista ja sen valoisuudesta, letkeydestä, rentoudesta. Mitä olen saaanut ja oppinut näiltä suomalaisilta kollegoiltani, joiden kanssa käydyt keskustelut, heidän rautainen ammattitaitonsa ja joilta saatu vertaistuki ovat olleet paras täydennyskoulutus koko tähän astisen opettajanurani aikana. Sitä ei voi enää muutamin blogilausein kuvata. Sitä varten pitäisi kirjoittaa kirja.

Kohtaamisia

Minulta on usein kysytty mikä minua täällä viehättää. Vastaus on yksinkertainen: kohtaamiset. Ei ole väliä tapaanko ystävän vai jonkun tuntemattoman kadulla, tunne kohtaamisesta on aito ja välitön. Olen ajatellut asiaa niin, että täällä ollaan elämän ja ihmisyyden ytimessä. Kun kaikki ylimääräinen kiire ja kohkaaminen riisutaan, jäljelle jää se mitä oikeasti olemme toisillemme. Ystävyys ja ihmissuhteet ovat sitä omaisuutta, mitä kukaan ei voi ottaa pois, varastaa tai käyttää loppuun. Täällä ei kävellä kenenkään ohi huomioimatta toista tervehdyksillä ja kuulumisten kysymisellä, oli hän sitten tuttu tai tuntematon. Kuulumiset kysellään sellaisella nuotilla, että se kuulostaa melkein laulun lurituksella.  Kaikkia kutsutaan perheenjäsenten nimillä, eikä tarvitse olla läheinenkään tuttu kun sanotaan, että "tämä on sinunkin kotisi". Täällä jaetaan myös kaikki. On tavallista, että esimerkiksi kadulla ohikulkiessa joku joka on juuri aloittanut lounaansa pyytää jakaamaan sen kanssaan. Tai jos lapselle antaa karkkipussin, on selvää että siitä annetaan kaikille muillekin lapsille. Kaikkia myös kunnioitetaan, erityisesti vanhempia ihmisiä. Paljaat kohtaamiset tosin näyttävät myös eriarvoisuuden ja pettymykset, joita ei myöskään naamioida. Kaiken kaikkiaan täällä on helppo tuntea olonsa kotoisaksi. Kuinkahan kotoisaksi täältä tulevat ihmiset tuntevat olonsa Suomessa?

Näihin asioihin haluaisin omassakin elämässä kiinnittää enemmän huomiota. Suomessa kävelemme liian usein toistemme ohi.

Liisa Ihmemaassa, osa 2

 

Allekirjoittanut on aiemman matkailukokemuksensa lähinnä Kanariansaarilta hankkinut perusliisa, kuten jo bloggauksessa ”Mikä mieletön Mwanza” mainitsin. Reilu kolme viikkoa on mennyt hurahtamalla, mutta ihmeteltävää riittää edelleen. Moneen täällä arkiseen asiaan on kuitenkin ehtinyt tottua ja niitä pitää jo niin itsestään selvinä asioina, että se kulttuurishokki iskenee sitten todennäköisesti vasta Suomeen palatessa.

Vessat. Ensimmäisenä esimerkkinä julkiset wc-tilat. Kokeneemmat tiimiläiset olivat toki ns. jalankuvavessoista varoittaneet, ja metsiä harrastuksenaan patikoiva ei muutenkaan kyykkypissiä säikähdä. Kouluissa ja ravintoloissa wc:t ovat siis pelkkiä reikiä lattioissa, joka Välimerta kauemmas matkanneelle ei ole mikään uutinen, mutta minulle eksoottista, ja alkuun hiukan hankalaa. Kaikkeen tottuu. Nyt, jos vessassa on jonkinlainen ovi, se on jo hienoa. Ei sitä lukkoon tartte saada. Hotelleissa ja omassa talossamme on eurooppalaiset vesiklosetit.

Vesi. Ilmasto on trooppinen, ja meneillään on sadekausi. Kaikkialla on vihreää, ja ekoilla viikoilla rankat sadekuurot välillä yllättivät ja raikastivat ilmaa. Puoleentoista viikkoon ei sadetta ole näkynyt, ja yöt ovatkin olleet varsin hikisiä. Eniten käytetty sana ryhmässämme taitaa olla VESI (käydääs ostamassa vähän vettä/oletko muistanut juoda tarpeeksi vettä?/onko sulla yhtään vettä?/juo vähän lisää vettä). Allekirjoittaneella päivän mittaan juotu vesimäärä on vähintään 5-6 litraa. Suora korrelaatio edellisen kappaleeen jalankuvavessoihin lienee selvä.

Koulut. Kaikki tämän pestin koulut käyty läpi kertaalleen, toinen, arviointi- ja ehdotuskierros menossa. Koulut ovat betonista rakennettuja parakkimaisia, aaltopeltikattoisia rakennuksia. Ikkunoiden tilalla on ristikot, ovi on rattoisasti aina auki. Ainakin yhdessä opettajainhuoneessa ja yhdessä luokkahuoneessa oli linnunpesä katonrajassa. Pesästä kuului kiihkeä sirkutus ja jonkinlaisen västäräkin näköinen pikkulintupariskunta lenteli ahkerasti ristikkoikkunasta ees taas. Pihat ovat vehreitä, niihin on istutettu puita, mihin enemmän, mihin vähemmän. Myös muita istutuksia näkyy. Kotoisa anopinkieli kasvaa täällä luonnollisessa ympäristössään ja koulujen pihoissa suurina puskina.

Luokkahuoneet. Oppilaiden pulpetteina on pitkät puiset tai joskus rautaiset deskit, monessa lukee ”Donated by Plan International”. Sahwasta löytyi myös Aamulehden lahjoittamia pöytiä. Deskeissä on kiinni tai irrallisina samanmittainen (arviolta noin 140 senttiä) penkki, jolla istuu oppilaita yleensä 3-4, joskus viisikin. Välillä penkki puuttuu tai se on niin kaukana, ettei siltä yllä työskentelemään, joten opiskelu tehdään deskiin nojaillen. Suurimmat luokat, mitä olemme nähneet, ovat olleet liki 200 oppilaan suurluokkia. Näissä luokissa neljäsosa käy koulua lattialta käsin ja opettaja opettaa kapealla kaistaleella täpötäyden luokan etuosassa. Taaempana olevien oppilaiden luokse ei opettaja millään pääsisi edes kulkemaan, mutta ei näissä luokissa mihinkään yksilölliseen tukeen olisi mahdollisuuttakaan. Melkoisia sankareita ja ihmeentekijöitä nämä ovat, Tansanian opettajat.

Oppivälineet. Oppilailla on lähes kaikilla vihkot ja jonkinlainen kynä. Vihko on usein kehnoa paperia, ja lyijykynä menee läpi: halvat Obama-merkkiset kuivamustekynät ovat suosittuja. Lyijykynää pitää sitä paitsi teroittaa, eikä teroittimia ole. Sellaisen virkaa toimittaa partakoneen terä. Kumeja ja viivottimia on siellä täällä, ja oppilaat ovat mestareita tässä: joka iikka lainaa toisilleen aina sitä, mitä kulloinkin joku tarvitsee. Kukaan ei omi itselleen mitään. Reput ovat kuluneita tai jumppakassityyppisiä. Prinsessareppu kuudesluokkalaisella pojalla ei ole mitenkään tavaton näky: se on ehjä laukku, jolla kouluvihkot kuljettaa ja täyttää näin tehtävänsä. Opettajalla on käytössään kulunut liitutaulu ja liituja, kädessään joillakin on karttakeppi tai vitsa. Vitsalla saattaa joku opettaja nappaista huonosti käyttäytyvää oppilasta. 

Koulupuvut. Kaikissa kouluissa on käytössä koulupuku. Siihen kuuluu tytöillä koulun väriä oleva hame, pojilla suorat housut tai bermudashortsit. Yläosassa on joskus koulun t-paita, useimmiten valkoinen kauluspaita ja koulun värinen neule. Neuleet ovat suurimmaksi osaksi reikäisiä, neulokset sieltä täältä purkaantuneita. Tällaisia pikkuseikkoja ei täällä kukaan huomaa: pääasia, että pääsee kouluun.

Työrauha. Luokkahuoneissa on meteliä ja hälinää silloin, kun opettaja ei ole paikalla. Mutta antaas olla, kun madam tai mister astuu sisään: joka iikka ponkaisee ylös, nostaa peukalon otsalleen ja kajauttaa yhdessä satapäisen kuoronsa kanssa: ”Good morning teacher! How are you?!”

Saatuaan luvan istuutua luokka hiljenee. Kaikki kuuntelevat, aina ei kaikkea ymmärretä, mutta kymmenet kädet nousevat opettajan kysyessä vapaaehtoisia. Innokkuus on valtavaa, vihkot rapisevat, viivottimia lainataan, ilmeet ovat keskittyneitä. Kasvot leviävät vapautuneeseen, ihastuneeseen virneeseen hassunnäköisten mzungujen (valkonaamojen) tullessa lähemmäs ottamaan valokuvia. Mihin tämä into ja ilo koulunkäyntiin on kadonnut meillä länsimaissa?

Ihmiset. Joku sanoi kerran käytyään Tansaniassa, että ihastui aurinkoon ihmisissä. Nyt tiedän, mitä hän tarkoitti. Vieraammatkin ihmiset kätellään moneen kertaan, kuulumiset vaihdetaan lähikaupalla, kaikille riittää aina hymy. Välillä tuiskahdetaan jollekulle ja suu käy swahilia kuin Justiinalla, mutta seuraavassa hetkessä taas on suu korvissa. Täällä on helppo olla kuin kotonaan. Olemme kohdanneet sydämeenkäyvää vieraanvaraisuutta, mutta varautuneinkin tansanialainen on mutkaton eikä pönötä turhia. Toki muodollisuudet ovat tärkeitä, ja kohteliaisuuksia pitää viljellä mahdollisimman runsaasti puolin ja toisin, mutta tansanialaiset ovat mestareita saamaan vieraansa tuntemaan olonsa tervetulleiksi ja mukaviksi.

Ostokset (jo toistamiseen, tiedetään, tämä vaan on niin kiehtovaa). Kotimaassa en kestä ollenkaan väkijoukkoja, ruuhkaa enkä kuumuutta enkä varsinkaan näiden yhdistelmää. Enkä kauheasti jaksa shoppailla. Ja erityisen vaivaantunut olen tungettelevista myyjistä, tiedättehän. Mikseivät voi antaa mun kattella rauhassa, hä? Täällä on kaikkea edellä mainittua. Jostain syystä se ei haittaa tippaakaan. Lempipuuhiani on sukkuloida pikkuruisilla, täyteen tupatuilla, meluisilla ostoskujilla, jossa keppien varaan viritetyt pressut toimittavat myyntikatoksen virkaa ja pöydillä on ties mitä tuotetta, aidosta piraattiin ja kaikenlaista kätevää. Huuteluihin vastataan huuteluilla ja hymyllä, joskus nostellaan käsiä ja sanotaan ”baadaye” eli myöhemmin.

Kenkiä katsellessa myyjämies nappaa välittömästi pöydän alta pahvinpalan, siirtää asiakkaan jalan siihen ja tunkee kenkää innokkaasti jalkaa. Varsinaista tuhkimomeininkiä! Tämä rinsessa vain herättää kenkäostoksilla myyjissä melkoista hilpeyttä koon 42 kengännumerollaan. Sutjakat myyjät lähtevät juoksujalkaa viereisestä kojusta etsimään isompia kokoja, joita ei löydy, ja miehiä naurattaa aina vaan enemmän.

Sukuni isojalkaisille naisille lohduksi, että kyllä niitä isojakin kokoja sitten lopulta löytyi, ja kahdet oikein kivat sandaalit lähtivät matkaan. Toinen erikoisuus ovat räätälit. Työpiste on usein kadulla tai ainakin melkein kadulla, jonkun kenkäkaupan nurkassa. Koneena toimii vanha poljettava singeri, sellainen kuin mummuloista usein löytyy. Toimivia pelejä ne kuulkaa ovat! Lahjaksi saamistamme kankaista minä ja Ilpo teetimme räätälillä Ilpolle paidan ja minulle hameen. Räätäli otti Ilposta mitat keskellä katua, kahden pysäköidyn auton välissä. Vaatteet saimme jo, ja istuvat kuin valetut. Ilpo vei jo räätälille uuden kankaan toista paitaa varten, ja minä samaten, teetän juhlapuvun kesähäihin. Hameen teettäminen maksoi 25 000 shillinkiä, vajaa 12 euroa, paita vähän enemmän.

Iso osa tavaroista on kaupan ulkona. Huonekalukaupat ovat isojen katujen varrella olevia hökkeleitä, joissa pömpöösit, kolonialistiset keinonahka- ja plyyshisohvat nököttävät puiden alla päällekkäin pinottuna. Patjakauppojen valikoima on kolmemetrisissä kasoissa jalkakäytävillä kuin sadusta ”Prinsessa ja herne”. Jotkut kärräävät patjavalikoimaansa maitokärryillä liikenteen seassa. Toisilla on selkään köytettynä pitkä kasa röyhelöisiä sohvatyynyjä. Kaikki on kaupan, kun hinnasta sovitaan! Mzunguille hinta on aina lähtökohtaisesti korkeampi, joten tinkaaminen on suorastaan pakollista. Sujuvasti se meiltä kaikilta jo menee.

Viimeinen työviikko on pyörähtämässä käyntiin. Vaikka kotia ja perhettä jo kaipaa, olo on vähän valmiiksi haikea. Ihmekös tuo: kuka nyt Ihmemaasta pois haluaisi.

Äijät - Mwanza

Eivätkös ne olleet Jouni Hynynen ja Jone Nikula, jotka vetivät aikoinaan Suomen tv:ssä ohjelmaa nimeltä Äijät. Siinä esiteltiin ns. kovien jätkien ammatteja, karskeja ja miesmäisiä.
Valitettavasti Nikula ja Hynynen eivät koskaan tulleet kuvaamaan ohjelmaansa Mwanzaan. Täältä löytyisi vastaavia esimerkkejä useammaksikin tuotantokaudeksi. Halusimme osoittaa kunniaa näiden ammattien harjoittajia kohtaan esittelemällä näistä muutamia näin työn juhlan kunniaksi:

1) Daladalan rahastajat.
Listan ylivoimainen ykkönen ja suurin innoittaja. Daladalat ovat siis pieniä, noin kymmenelle hengelle mitoitettuja Hiaceja, joilla hoidetaan paikallinen julkinen liikenne. Hiacen keulassa lukee mistä daladala on tulossa ja minne menossa, kuljettaja kuljettaa ja etupenkillä istuu vartija, mutta kaiken muun hoitaa rahastaja.
Pysäkkejäkin on, mutta käytännössä daladalat pysähtyvät siellä, missä matkustajat haluavat nousta kyytiin tai kyydistä pois. Rahastaja huutelee matkustajia kyytiin ja välittää kuljettajalle tiedon kun joku haluaa ulos. Daladalat eivät ole koskaan liian täynnä, 25 henkeä kyydissä ei ole mikään ongelma ja jos rahastaja itse ei mahdu kyytiin, hän roikkuu sivuovesta ulkona. Työ ei muutenkaan ole kovin ergonomista, rahastaja tungetaan kyytiin milloin missäkin asennossa ja millaiseen tilaan milloinkin. Rahastaja ei useinkaa ole vielä kyydissä kun daladala jo lähtee. Silti he jaksavat heittää läppää matkustajien kanssa, femmoja poistujien kanssa ja siinä sivussa hoituu vielä rahaliikennekin.

2) Läheisen ostoskeskuksen raksamiehet
Nämäkin sankarit kuluvat ryhmään Kovia jätkiä.
Tuohon pääkadun varrelle rakennetaan uutta betonista, huomattavan kookasta ostoskeskusta. Vuorokaudenajasta ja viikonpäivästä riippumatta nämä jätkät painavat töitä. Joku saattaa olla joskus jollakin köydellä kiinni jossakin, muuten työturvallisuusmääräykset ovat hieman eri tasolla kuin Suomessa. Kaverit kiipeilevät rakennusta ympäröivän rautakehikon varassa, korkeimmissa kohdissa on työtasona lautoja. Ilahduttavan monella on onneksi kypärä. Työjalkineina on kumisaappaat.
Kaverit huutelevat meille iloisia tervehdyksiä aina ohikulkiessamme, joskin aina välillä vähän huimaa kun joku vilkuttaa. Kiinnikin olisi hyvä pitää jostakin.
Palkka: 3.500 Tansanian shillinkiä päivässä. Vajaat puolitoista euroa.

3) Pankkiautomaattien vartijat
Työasuna sotilaspuku ja kädessä rynnäkkökivääri. Ei ensimmäisenä tule mieleen harjoittaa tietojenkalastelua tai muutakaan epämääräistä. Enemmänkin pelottaa, että "kai siellä mun tilillä nyt varmasti on katetta."

4) Asuntomme vartijat
Kun kotiinlähtömme aika koittaa, nämä veljet ovat tippinsä ansainneet. Toinen päivä- , toinen yövuorossa ilman vapaapäiviä. Asuntoa ympäröivät toki muurit, mutta niiden lisäksi pihalla on vartija, joka aina toivottaa meidät hymyillen tervetulleeksi. Työvarustukseen kuuluu makuupussi, jossa yövuorolainen saattaa silloin tällöin makoilla - kivisellä terassilla.
Ja kun toiselle heistä selvisi, että lähdemme täältä ensi viikolla kotiin, tämän ilme kääntyi synkäksi: "Minulla tulee yksinäistä."

5) Hedelmäkauppiaat
Käyvät aamulla hakemassa myytävät tuotteet ties mistä ja kantavat ne päänsä päällä toimipaikoilleen. Toimipaikka valitaan sen mukaan, missä ohitse kulkee mahdollisimman paljon trafiikkia. Kate ei päätä huimaa, tuossa eräänäkin päivänä ostimme jumalattoman säkillisen hedelmiä noin kahdella eurolla.

 

Jos ohjelmasta päätettäisiin tehdä toinen tuotantokausi, mukaan voitaisiin ottaa esimerkiksi erikoisia ammatteja, sellaisia joita Suomessa harvoin näkee. Kuten:

6) Kotikatumme sandaalitehtaan työntekijät

Ihmettelimme aluksi, miksi asuinkatumme risteyksessä näkyy paljon autonrenkaiden sivuosia. Selitys selvisi pian, kaverit tekevät niistä sandaaleja! Tuotekehitys on täällä olomme aikana edennyt niin pitkälle, että nyt sandaaleja saa jo myös eri väreissä. Loistavaa yrittäjähenkeä ja materiaalien uusiokäyttöä.

7) SIM-korttikauppiaat
Näitä on joka paikassa. Erikoisuutena on kuitenkin se, että SIM-korttien mukana ei tule puheaikaa tai dataa, vaan se pitää ostaa erikseen muualta ja on huomattavasti hankalampaa. Korttikauppiaiden toimenkuvaan kuuluu siis omien tuotteiden myynnin lisäksi jatkuva turistien kysymyksiin vastaaminen: "Ei, emme myy bundleja."

8) Moottoripyörätaksit
Taksiyrittäminen kaiken kaikkiaan on kaupungissa melko villiä. Kokemuksemme ovat kuitenkin olleet yksinomaan positiivisia, emme ole tulleet huijatuiksi kertaakaan vaan etukäteen sovittu hinta on pitänyt. Tarjontaa laajentavista moottoripyörätakseista meillä ei tosin vielä ole kokemuksia, eikä niitä todennäköisesti tulekaan - edes lähes täysin vailla mitään itsesuojeluvaistoa maailmalla matkaileva Jasmine ei ole uskaltautunut kyytiin. Tällä reissulla.

Vapputerkkuja Suomeen!

Viikko reissua jäljellä. Olo on hieman haikea jo nyt, vaikka paljon hienoja juttuja on vielä edessä ennen koneeseen kapuamista. Olemme nyt työskennelleet kaikissa viidessä koulussa. Huomisesta alkaa uusi kierros, kun saamme vielä tilaisuuden palata kuhunkin kouluun jo tärkeiksi tulleiden opettajien pariin viimeistelemään yhdessä tehtyä työtämme.

Tässä linkki fb-kuva-albumiini, eräänlaiseen matkapäiväkirjaani, johon olen lisäillyt kuvia jatkuvasti matkan varrelta, kuvateksteineen. Sitä pitäisi pystyä lukemaan, vaikket facebookissa olisikaan. Kuvatekstit ovat englanniksi, jotta myös paikalliset ystävämme ymmärtäisivät sisällön.

https://www.facebook.com/media/set/?set=a.10152337856048209.1073741832.708373208&type=1&l=957b319bf0

Halauksia!

Ira

Ei-ihan-pienissä häissä

Delegaatiomme hämmästyttävät seikkailut Tansaniassa jatkuvat. Eilen illalla ohjelmassa olivat paikalliset häät, joihin osallistuminen oli meille kaikille aikamoinen kokemus. Hauskaa oli ja kaikesta on kiittäminen Mirongon koulun loistavaa acadamic teacheria, maaliskuussa Tampereellakin vieraillutta Edna Kidudoa, joka osaltaan juhlien järjestelyistä vastaavana henkilönä oli meidät paikalle kutsunut. Häiden sulhanen kun oli Mirongon rehtorin poika ja paikalla oli myös Mirongon henkilökunta lähes kokonaisuudessaan.
Kutsussa mainittu kellonaika, 20.30, epäilytti meitä aluksi hieman. Eiväthän mitkään häät enää niin myöhään ala? Olisiko mahdollista että vieraita on kutsuttu portaittain ja me piipahtaisimme paikalla vasta aivan lopuksi?
Ei ihan. Meidät saatetaan sisään New Mwanza-hotellin alakertaan rakennettuun juhlatilaan ensimmäisten joukossa ja ohjataan istumaan lähes kunniapaikalle salin keskelle, edemmäs kuin esimerkiksi Mirongon henkilökunta. Pikainen vilkaisu osoittaa, että me neljä olemme salin ainoat valkoihoiset - asia, joka ei tunnu täälläkään ketään ainakaan haittaavan. Nopeasti käy ilmi myös, että läheskään kaikille yli 300 vieraasta ei edes ole pöytäpaikkoja, vaan suuri osa istuu ikään kuin katsomossa salin takaosassa. Mirongon erityisopettaja Stephen sijoitetaan pöytäämme isännöimään meitä ja kääntämään meille mitä ohjelmassa kulloinkin seuraa. Eteemme tuodaan myös alkuruoka, keitto ja sämpylä. Juhlien runsas juomatarjoilu alkaa sekin saman tien ja syystä - salissa on julmetun kuuma.
Sen jälkeen alkaa tapahtua. Tansanialaiset häät näköjään ovat tosiaan kestoltaan melko lyhyet, viitisen tuntia, mutta koko ajan mennään. Taukoja ja pönötystä ei ohjelmassa ole, vaan seremoniamestari ja DJ pitävät homman käynnissä saumattomalla yhteistyöllään. Erilaiset äänitehosteet ja musiikkipätkät osuvat seremoniamestarin juontojen väliin tarkasti. Nämä kaverit ovat tehneet yhteistyötä ennenkin. Varsinaista vihkimistä ei tässä tilaisuudessa näköjään suoriteta, täällä vain juhlitaan.
Oikeastaan kaikki muu paitsi ruokailu tapahtuu tanssien. Ensimmäiseksi tanssiva juhlakulkue käy johdattamassa saliin morsiusparin vanhemmat, joilla onkin tapahtumassa suuri rooli. Vasta sen jälkeen saapuvat sulhanen ja morsian. Heitä saattelee tanssiva kulkue, jossa on 10 yhtenäisesti pukeutunutta miestä ja 10 naista - toinen toistaan komeampia ilmestyksiä kaikki. Juhlien teemavärit ovat kirkas oranssi ja omenanvihreä, ja värit näkyvät kaikkialla paikan koristelusta morsiusneitojen asuihin. Miesten asuissa en oranssia näe.

Morsiuspari saapuu kaarevasta vihreä-oranssista portista, leikattuaan ensin sen poikki pujotetun oranssin nauhan. Tätä toimenpidettä varten he tarvitsevat sakset, jotka ojentaa järjestelytoimikunnan puheenjohtaja. Vasta tässä vaiheessa paljastetaan myös koroke, jolla hääpari istuu. Sekin on koristeltu näyttävästi juhlien teemavärein ja kun koroketta peittävä verho vedetään sivuun, näky on vaikuttava. Juhlapari ei tosin ehdi illan aikana juurikaan paikallaan istua, sillä lattialla tapahtuu koko ajan jotain.

Show jatkuu. Hääpari esittelee vanhempansa ja muut paikalla olevista lähisukulaisistaan. Sen jälkeen suoritetaan hääkakun leikkaus ja kakun osien jako sukulaisten pöytiin. Parin vanhemmat ovat mukana kaikessa, ja sekä sulhanen että morsian syöttävät kakkua toistensa lisäksi myös heille. Toki myös toisilleen - kumpikin ojentaa vuorollaan toiselle palan kakkua joka tämän jälkeen nautitaan yhdessä. Juhlavin menoin avataan myös kuohuviinipullot, joista käydään kaatamassa myös vieraiden laseihin, jotta kaikilla on lasit kädessä kun koko juhlaväki lähtee kulkueena kukin vuorollaan skoolaamaan morsiusparin kanssa.
Suomalaiskansallisia hääleikkejä ei täällä leikitä, väki kutsutaan ainoastaan yhteistanssiin joka meille ilmoitetaan sanoilla "if you want to play, this is the time."
Sekä morsiamen että sulhasen vanhemmat pitävät parille puheen. Seremoniamestari pitää huolen, että meno ei muutu tässäkään vaiheessa turhan vakavaksi.
Hotellissa on tänään kahdet häät, joista toisia juhlitaan talon yläkerrassa. Täällä väki on onneksi pukeutunut hieman vapaammin ja epävirallisemmin kuin yläkertaan matkalla ollut hääseurue, joten rohkenen itsekin riisua jo tunnin kohdalla ensin pikkutakin ja melko pian tämän jälkeen myös kravatin.

Häälahjojen luovutus on pitkä ja perusteellinen toimenpide. Kukin seurue kutsutaan vuorollaan paikalle, he saapuvat tanssien ja silloin tällöin MC iskee jollekin saapujista mikrofonin kouraan. Näin kävi myös allekirjoittaneelle, eikä siinä muu auttanut kuin heittää hatusta meille entuudestaan tuntemattomalle morsiusparille ex tempore-onnittelupuhe.
Ensimmäinen häälahja on kuitenkin täällä kristillisissä häissä vakio: hääparille ojennetaan Raamattu ja muistutetaan sen olevan jokaisen kodin peruskivi. Sen jälkeen kukin seurue tuo vuorollaan parille mitä tuokin. Taloustavaroista tekstiileihin ja käteiseen rahaan luovutetaan parille ja lahjoja heidän kanssaan vastaanottamassa oleville parin vanhemmille mitä moninaisimmin menoin.
Meidän lahjakoriimme oli Kaisa laatinut myös tyylikkään kortin, jota koristivat kansallislintumme joutsenet.

Ruokailu on ohjelmassa vasta lopuksi. Sen aikana vuoroaan odottavia ihmisiä viihdytetään huikealla tanssiesityksellä, jossa liikuntavammainen, jaloistaan surkastunut kaveri tanssii yläkroppansa varassa ja sekä sulhaspojat että morsiusneidot yhtyvät tanssiin. Lopulta mukana on jo useita kymmeniä ihmisiä, joista moni käy heittämässä numeron pääesiintyjälle myös tippiä.
Ruoka on perinteistä afrikkalaista, riisiä ja kanaa. Hyvin maistuu sekin myöhäisestä kellonajasta huolimatta - kello on jo pitkälti yli puolenyön.
Kaikissa mahdollisissa väleissä rytmikäs musiikki kutsuu väkeä tanssilattialle, joka onkin täynnä käytännöllisesti katsoen koko ajan. Myös meidän delegaatiomme on menossa mukana.

Hieman ennen puoli kahta seremoniamestari toteaa, että "kaikki loppuu aikanaan" ja tanssiva juhlakulkue lähtee jälleen saattamaan illan päähenkilöitä samasta portista, josta he olivat aiemmin illalla saapuneet sisään juhlapaikalle. Melkein heti tämän jälkeen myös musiikki taukoaa ja juhlat ovat päättyneet. Myös me poistumme paikalta - rättiväsyneinä, mutta rajattoman kiitollisina siitä että saimme tämänkin kokea.
Aikamoinen maa.

Kuraattorin kyyneleet

Illan päätteeksi tarina Mwanzasta. Nyt olemme jo vierailleet niin monessa koulussa, että tämän tarinan voi kertoa mahdollisimman anonyymisti. Päähenkilö kun teki meille selväksi mitä tapahtuu jos ikinä selviää, että hän on kertonut asioistaan kenellekään: "I wil get a big punishment."
Tarina siis sijoittuu random-kouluun. Se päähenkilö on 15-vuotias random-tyttö. Hänellä on englanninkielinen random-nimi. Otimme hänen kanssaan myös muutaman random-yhteiskuvan, mutta sattuneesta syystä en liitä niitä tähän.
Vierailimme random-tytön random-koulussa taannoin. Koska minun ja työparini random-kuraattorin toimialaa on täällä oppilashuolto, haluamme kaikissa kouluissa haastatella paljon ihmisiä, selvittää millaisia oppilashuollollisia tapauksia tässä koulussa tulee eten ja mitä niiden ratkaisemiseksi tehdään. Tämän koulun councellorit halusivat demonstroida meille asian kutsumalla paikalle random-tytön kertomaan tarinansa henkilökohtaisesti.
Tyttö saapui paikalle ja alkoi kertoa hiljaisella äänellä elämäntilanteestaan. Hänen vanhempamsa ovat eronneet ja äidin uusi miesystävä oli lähettänyt hänet kodista muualle. Tyttö oli päätynyt setänsä ja tämän vaimon hoiviin. Setä on paitsi vakavasti alkoholiongelmainen, myös täysin piittaamaton tytön koulutuksesta. Random-tytön lisäksi perheessä asuu monta poikaa, mutta koska päähenkilömme on ainoa tyttö, kaikki mahdolliset taloustyöt kuuluvat hänelle. Random-tyttö hoitaa perheessä vedenhaun, siivoamisen, puiden hakkaamisen, pyykkäämisen ja ruuanlaiton. Sedän vaimo ei voi osallistua näihin askareisiin, koska hänellä on polvi kipeä.
Jos tyttö haluaa aamulla lähteä kouluun, sedän vaimo ilmoittaa että sinä päivänä ei sitten tytölle ole ruokaa tarjolla. Kun tyttö palaa koulusta, setä yleensä hakkaa hänet. Tästä huolimatta tyttö haluaa käydä koulussa. Hänen unelma-ammattinsa on sama kuin hyvin monilla tansanialaislapsilla, eli lääkäri. Jos se ura ei urkene, tyttö haluaisi perustaa oman kaupan. Seitsemännen luokan jälkeen hänen tavoitteenaan on jatkaa secondary schooliin, koska se on hänen tulevaisuutensa kannalta niin tärkeä asia.
Onneksi delegaatioomme kuuluu myös kuraattori. Hän käy tytön kanssa keskustelhn ja random-koulu päättää järjestää tapaamisen tytön sedän vaimon kanssa. Sovimme, että päivitämme tilanteen seuraavan kerran kun vierailemme random-koulussa ja ellei tilanne ole korjaantunut, kustannamme yhdessä kuraattorin kanssa perheelle kotiavun seuraavaksi kuukaudeksi sillä ehdolla, että random-tyttö saa tuon ajan käydä koulussa ilman välitöntä pahoinpitelyn uhkaa.
Mietimme hetken yhdessä opettajien kanssa myös tytön tilannetta kokonaisuutena. Eräs isoimmista asioista joihin pyrimme täällä vaikuttamaan, on ruumiillisesta kurituksesta luopuminen. Ennen kuin näin tapahtuu, tytön tilanne on pelkistetysti seuraava: Tulee hän kouluun tai ei tule, joka tapauksessa häntä voidaan ruumiillisesti kurittaa jommassa kummassa. Vetoamme tähänkin random-kouluun tilanteen korjaamiseksi.
Palaveri päättyy. Paljon nähneen ammattilaisen, random-kuraattorin silmissä on kyyneleitä.

Unelmia ja tulevaisuusajatuksia

Minä elän nyt unelmaani. 10-vuotiaana olin ensimmäisen kerran Keniassa ja Tansaniassa ja samalla reissulla vierailimme myös Sos-lapsikylässä. Tuo oli niin vaikuttava kokemus, että aloin haaveilla oman lastenkodin perustamisesta Afrikkaan. Olen Mwanzassa nyt jo kolmannen kerran ja vaikka minulla ei edelläänkään ole täällä lastenkotia, olen päässyt vierailemaan unelmassani. Olen pääsyt tekemään töitä täällä ja olen siitä suunnattoman onnellinen.

Haaveet luovat suuntaviivoja niille valinnoille, joita elämässä teemme ja motivoi ponnistelemaan. Tästä syystä olen pitänyt tärkeänä puhua oppilaidenkin kanssa usein haaveista, unelmista ja tulevaisuudesta.  Suomessa yksi merkittävin pysähdyspaikka nuoren elämässä on 9. luokalla kun pitäisi miettiä jatko-opintomahdollisuuksia. Usein on kyse siitä, että on niin monta hyvää vaihtoehtoa, että on vaikea valita mieluisin.

Täällä Tansaniassa tulevaisuuden ajattelulle on aivan eri lähtökohdat. Se on äärimmäisen vaikea kesusteluaihe. Vaikka luokissa haastattelemamme lapset mielellään luettelevat toiveammattejaan (lääkäri, lentäjä, presidentti.. ja se yksi paavi) ja kertovat haaveikseen orpojen tilanteen parantamisen, vanhempien auttamisen, sairaiden auttamisen jne. nämä haaveet eivät yllä konkretian tasolle. Joissakin luokissa opettaja suorastaan nauraa lasten korkealentoisille haaveille. Varsinkin aikuisilta puuttuu taito tarttua haaveisiin. Aikuiset  kertovat, ettei heiltä ole koskaan kysytty tulevaisuudesta, eivätkä he ole tulleet sitä ajatelleeksi. Tällaisessa tilanteessa on vaikea luoda omille lapsille (tai oppilaille!) toivoa tulevaisuudesta ja saada heidät vakuuttumaan koulutuksen tärkeydestä. On täysin ymmärrettävää, että jos päivittäinen elämä on pelkkää selviytymistä ei jaksa haaveilla pilvilinnoista. Vatsa tyhjänä ei jaksa tehdä suunnitelmaa elämänsä parantamiseksi. Ehkä on myös pelottavaa haaveilla jostakin, joka tuntuu saavuttamattomalta. Senkin ymmärrän hyvin.

Tätä kaikkea uhmaten pidämme tulevaisuusteeman mukana lopuillakin kouluvierailuilla sillä haluamme tarttua lasten suuriin unelmiin. Haluamme antaa joitakin työkaluja sekä lapsille, että aikuisille, että mahdollisimman moni voisi ponnistella haaveitaan kohti.

Kuva Ilpo Rantanen

Social skills - ja mitä se tarkoittaa

Vierailimme siis tänäänkin Mirongon ihastuttavassa koulussa. Olimme Jasminen kanssa kuulleet eilen, että koulussa on oppiaine nimeltä Social skills ja mehän kiinnostuimme siitä heti - sosiaalisten taitojen kehittäminen kun on mitä suurimmassa määrin osa oppilashuollon eri osa-alueita. Odotimme tunneilla käsiteltävän erilaisia ihmisten välisiä vuorovaikutustilanteita ja sosiaalisia tilanteita ylipäätään.
No, oppiaine paljastui sisällöiltään hieman erilaiseksi kuin olimme kuvitelleet. Kyseessä on eräänlainen yhteiskuntaopin, kotitalouden ja maa- ja metsätalouden sekä puutarhanhoidon sekoitus. Social skillsin voisi kääntää vaikkapa muotoon yhteiskuntataito.
Kuudennen luokan kirjasta näyttivät löytyvän mm. seuraavat aiheet: Kodin välineistö, siivoaminen, kirjaimet & numerot, eläintenhoito (erityisesti kanankasvatus), ravintokasvit, kalastus, turvallisuus vesillä, yrittäjyyskasvatus, ruuanlaitto ja polkupyörän kunnossapito.
Seitsemäs luokka tuo tullessaan mm. seuraavat asiat: kuvanpainanta, puutyöt (erityisesti huonekalujen valmistus), kasvioppi, musiikki, puutarhanhoito, kalankasvatus, karjanhoito, leivonta ja hedelmäkasvit.
Social skills-oppiainetta opiskellaan vain kuudennella ja seitsemännellä luokalla, muilla luokilla sisällöt on integroitu muihin oppiaineisiin. Sisällöt ovat identtiset sekä pojille että tytöille.
Myöskään opettajan, Madame Jamesin, tunnilla käyttämä työtapa ei meille etukäteen täysin auennut. Draaman käyttö olikin itse asiassa rumpujen käyttöä. Harjoitettavien taitojen käyttö rukoiluun olikin itse asiassa niiden käyttöä leikkiin. Mutta kun väärinkäsitykset oikenivat, kokemus oli antoisa.

Taas kerran muistui itsellekin mieleen, kuinka paljon enemmän draamaa, musikkia, kuvataidetta ja mitä tahansa muita itsensä ilmaisemisen ja toteuttamisen muotoja pitäisi käyttää opetuksessa. Meillä Juhannuskylässähän on tarjolla nuorten ihmissuhdekurssi, jossa mukana on myös draamaopettaja, mutta miksi metodin pitäisi rajoittua vain ihmissuhdetaitoihin, äidinkieleen tai ilmaisutaitoon erillisenä oppiaineena? Tunnilla käytettyjä työtapoja kun voisi vallan mainiosti soveltaa myös esimerkiksi historiaan ja yhteiskuntaoppiin. Kuten joskus olen tehnytkin, mutta se on vain ajan myötä jäänyt.
Kaksoistunnin alkuperäinen idea oli naamareiden, kruunujen ja muun rekvisiitan valmistus ja käyttö perinteisten tansanialaisen tanssien esittämiseen. Meidän paikalle ilmestymisemme myötä sessiosta muodostui kuitenkin eräänlainen showcase, jossa oppilaat saivat vapaasti ja monipuolisesti esitellä taitojaan. Alkuperäisen tanssin lisäksi näimme niitä useita muitakin. Kolme ryhmään erityisopetuksen puolelta integroitua poikaa esitti näytelmän varastamisesta. Siinä isä syytti poikaa radionsa varastamisesta ja toimitti tämän vankilaan, vaikka poika vakuutti syyttömyyttään. Näimme myös ansiokkaan voimisteluesityksen ja lisäksi yksi poika kävi piirtämässä taululle elefantin.

Kaksoistunti sujui harvinaisen nopeasti, kaikilla oli kivaa ja samalla oli palkitsevaa nähdä delegaatiomme tänne tarjoamia learning by doing- ja learning by playing-metodeita käytännössä. Draamakin otettiin mukaan enemmän tai vähemmän lennosta, kun olimme sitä etukäteispalaverissa opettajalle ehdottaneet.

Tampere-Mwanza -projekti on oppimista puolin ja toisin sekä toisten ideoista ammentamista. Yhdessä luomme kummallekin projektin osapuolelle soveltuvia käytäntöjä. Tässä kaksoistunnissa tavoite toteutui mielestämme hienosti.